Tuona elokuun päivänä jostain syystä olin päättänyt lähteä. Koska mennyt kesä ei ollut tuottanut kalansaaliita ajattelin syksyisen sään ja mylvivien vesien tarjoavan luonnon antimia. Kannoin raskaan, lähes epäinhimillisen painavan bensakanisterin isäni kanssa veneeseen jonka keula suunnattiin kohden Näsijärven selkää. Harmaa taivas ei päästänyt valonsädettäkään läpi kylmenevässä syyspäivässä ja luonto oli tiputtanut vihreät lehtensä jo viikkoja tai päiviä sitten maahan. Jotkut osat tuosta kuolevasta biomassasta lätisivät kumisaappaiden pohjien alla.

Olimmekin pian selällä. Kaukaisuudessa kylmät kaupungin valot jatkoivat ikuista tähtiloistoaan ja silhuetti piirtyi järven kaukaisuuteen. Olimme kaukana ja lähellä. Kalaa emme saaneet. Emme puhuneet. Tiesimme kummatkin jollain tasolla kaiken tästä eteenpäin tulevan olevan uutta ja outoa. Pelko koittavasta ajasta hiljensi synkän veneemme miehistön kaukaisella järvellä jossa kala ei syönyt.

Isäni katsoi minua mutta ei sanonut mitään. Katsoin takaisin, ja isä käänsi katseensa jonnekin kaukaisuuteen. Vaikka lähimmän kilometrin säteellä ei ollut toisia veneitä oli läsnä koko ajan yhteiskunta. Yhteiskunta kaikkine epäkohtineen, kylmine kujineen Tampereen keskikaupungin sokkelossa ja koulu jossa päivä päivältä minua painettiin syvemmälle suohon johon olin jo hyvää vauhtia muutenkin vajoamassa.

Tuon päivän jälkeen mikään ei enää tullut ennalleen.