Olen vain yksi yksinäinen ihminen yhdessä tuhansista Suomessa sijaitsevista kerrostaloista, yhdessä sen luukuista joiden taakse kätkeytyvät erilaiset inhimillisyyden muodot. Rappuni voisi olla missä tahansa, palvelut voisivat olla missä tahansa ja kaikenkaikkiaan voisin olla itsekin missä tahansa. Olen näkymätön, nimetön osa laajoja galluppeja - otoksen osa jos saan edes niin suurta huomiota osakseni. Minulta ei kysytä mitään, kukaan ei odota minua sanomaan mielipidettäni tai edes puhumaan. Ikäänkuin suuni olisi tikattu kiinni jo vuosia sitten niin, etten pysty avaamaan tai liikuttamaan huuliani ilman että kivun tunne muistuttaa minua omasta asemastani muiden ihmisten joukossa.

En erotu kadulla. Pukeudun vähän huomiota herättävästi, en omista mitään vaatekappaletta joka herättäisi unissakävelevän työhön tai työstä palaavan ihmismassan kiinnostusta. Minulla on puhelin johon ei soiteta. Arvioin että keskimäärin puhelutiheys on yksi puhelu jokaista kuukautta kohden. Anteeksi väärä numero-ilmiö on minulle tuntematon, enhän ole laittanut omaa puhelinnumeroani edes puhelinluetteloon.

Jo koulussa olin samanlainen. Sain hyviä numeroita, kynttilän pidin vakkani alla ja aineet tuskin nousivat hetkellistä joukon liikahtamista korkeammalle. Joskus, ennenkuin aloin havaitsemaan häviäväni, joku saattoi pyytää minulta papereitani korjatakseen oman kokeensa numerot. Istuin yksin luokassa joka oli täynnä parillisia pulpetteja.

Välitunti: tilanne jolloin kävelin ihmisten kanssa jotka lähinnä puhuivat ohitseni tai lävitseni. Sanat jotka kiisivät läpi persoonani kuin säteet, tapahtumat joita minä en koskaan nähnyt. Tupakkatauko, sopeutumaton siihenkin joukkoon, ei kovis, ei pehmo, ei nörtti. Ei-mikään. Sitä minä olin. Ja niin olen vieläkin.

Joskus kävellessäni kotiin talvisen lumen antaessa tilaa kenkieni pohjien alla saatoin melkein kokea että olen haltia joka kävelee lumen päällä. Ainoa jälki jonka jätin aina uudelleen puhaltavalle tuulelle ja luonnolle oli katoava kengänjälki valkealla taustalla, häviävä vähitellen, viimeistään kun olin kotona. Matkani ei merkinnyt mitään - ei lähteminen eikä palaaminen... en ollut.

Ajoittain surin. En itkenyt koska en osannut. Ajattelin tulevia vuosia kasvavalla optimismilla ennenkuin valkolakki murhasi aivoistani viimeisenkin illuusion hyväksynnästä. Tuohon mennessä olin jo ehtinyt kehittämään näkymättömyyttäni niin pitkälle, että en jättänyt edes jälkeä lumeen. Kun kättelin opettajia pakollisen lakinpukemisen seremonian jälkeen, en enää ollut heidän mielessään. Ainoa kosketukseni saattoikin olla juuri kämmeneni jonka valtavan pituiset sormet heiluivat aina kun jännittäessäni esiintymistä istuin ennen tuntia käytävän nurkassa katsellen hieman oudoksuen ihmisiä jotka olivatkin näkyviä.

Ehkäpä minusta nähtiin vain vilahtava lakki ja pakollinen vaalea puku keväisessä ilmassa jonka kuuma aurinko kylmensi tulevan kesän? Pian tuo lakki vaihtui kesäiseen vaatetukseen jonka alle kätkin heiveröisen kehoni jonka ultraviolettisäteily pakotti pistämään pitkähihaiset paidat päälle sietämättömässäkin helteessä. Rantaelämä ei ollut minulle eikä oikeastaan mikään asia.

Harjaannuttuani näkymättömyyden olemuksen analyysissä kävin joku noista lukemattomista päivistä jotka jäävät menneisyyteen kuin kerran poltettu tupakka kertomassa että tarvitsen asunnon. Istuin, odotin ja lopulta sain järjestettyä itselleni asunnon. Tupaantuliaisissa ei ollut ketään koska en tiennyt kenet voisin kutsua. Ihmisiä ei kerrassaan ollut ja vaikka joinain päivistä seisoin ikkunassa katselemassa ihmisiä liikuskelemassa sinne tänne eivät he olleet tulossa lähellekään minua.

Asuttuani omillani tarpeeksi kauan opin jalostamaan näkymättömyyttä entisestään. Kaikki unelmat alkoivat häipyä tai ne varastoituivat joihinkin päiväuniin jotka unohdin. Joskus etsin oman asunnon suojasta taivasta ja paikkaa johon kertoa toive tai unelma mutta näkymättömyyden tapahtuessa unohdin myös sen, mistä on soveliasta unelmoida ja mistä ei.

Ja nyt: istun koneeni äärellä joka muistuttaa vain keskeytyneistä opinnoista jotka ahdistus aloitti ja lopetti. Olen olemassa vain tämän tekstin kautta, ja se, lukeeko tätä kukaan ei varsinaisesti vaikuta siihen miten tai millä tavalla näkymättömyyteni kehittyy vuosien tullessa vastaan rauhallisesti mutta varmasti.

Sinä päivänä kun kuolen, olen syntynyt uudelleen.