Jokainen muisto omaa ydinkohdan jonka ympärillä kiertelevät erilaiset yksittäiset kohdat jotka muodostavat inhimillisen kokemuksen muistista. Itse ydin kultaa muistot tehden niistä armeliaampaa maastoa ihmiselle joka lähtee selkeyttämään menneisyyttä ja käytyä suhteessa siihen missä ihminen tässä hetkessä on – tai missä hän luulee olevansa.

Muisto on kynttilän kaltainen loiste jossa kaikista lähimpänä sydäntä oleva muisto omaa yhtä paljon värejä kuin palava sydämen lanka. Se on näkymätön, käsittämätön ja koskettamaton – sillä muistot voivat olla niin kivuliaita että vain täydessä mielenhäiriössä lähestytään tilannetta, jossa tietoisesti hakeudutaan kivun ääreen – tai kipu palaa takaisin muistuttaen edelleen savuavista raunioista jotka ovat muiston rakenne.

Trauma jälkenä on ikäänkuin se kohta suussasi jossa on haava. Vaikka tiedät että haava parantuisi antamalla sen olla rauhassa kielesi kohtaa haavan yhä uudelleen ja uudelleen. Näin on myös traumaattisen muiston kanssa. Sen ydin on yhtä paljon ilmaiseva kuin vihlova kipu jonka tuntee mutta jota ei voi kuvata.

Minun traumani ja muistoni palaa kerta kerran jälkeen vuoteen nuoruudestani. Ei, kyseessä ei ole nostalgisoiva ja romantisoiva elokuva. Kaikkea muuta kylläkin – maailma, logiikan vennin diagrammeilla mahdottoman mahdollinen maailma josta Foucault olisi nyökäyttäen todennut olevansa oikeassa tarkkailemisen ja rankaisemisen suhteen, maailma joka sijaitsee nuorisopsykiatrisen osaston lukittujen ovien ja kaikessa hiljaisuudessa haudattujen ihmisten hautakivien muistokirjoituksissa. Tuo aika jolloin minut opetettiin pelkäämään kaikkea mitä sanoin ja mitä tein. Saatat huomauttaa että olen vainoharhainen, mutta tuo aika oli syy vainoharhaisuudelle – ei niinkään päinvastoin.

Koska en voi – kuten jo totesin – kuvata sitä kaikkea yksiselitteisesti tässä tekstissä, asetan sinut tilanteeseen jotta ymmärtäisit haavoja joita suuni on täynnä. Ajattele tilannetta jossa jokaikinen liikkeesi, liikahtamattomuutesi, sanasi, eleesi, ilmeesi, paikka jossa istut ruokailemassa, kaikki mikä koostaa inhimillisen kokemuksen elämästä on jatkuvan arvioinnin kohteena. Et tiedä kuka tai miten tätä arviota tekee mutta se ratkaisee pääsetkö jonain päivänä kävelemään ulos haukkaamaan raitista ilmaa tai ostamaan kupillisen kahvia.

Jokaisena päivänä kokoontuu tuomioistuin jossa vähäisimmätkin, mitättömät tekosi arvioidaan suurennuslasin kanssa ja kirjataan ylös, jonka jälkeen tuomioistuin hajoitetaan ja tuomio nostetaan seuraavalle asteelle jonka kanssa et ole enää tekemisissä eikä myöskään toisinpäin: sillä et ole enää mitään muuta kuin objekti johonka valtaa sovelletaan reittejä joista et voi tietää sen enempää kuin mistään muustakaan.

Olemassaolosi ja elämäsi muuttuu kysymysmerkiksi siitä, milloin teet oikein ja milloin teet väärin, koetko oikean tunteen, saatko tuntea kyseisen tunteen ilman riskiä siitä että tämä johtaisi uhkaavaan tilanteeseen ja konfliktiin – varjelkoon – ylempien tahojen kanssa. Ajatuksesta tulee jo olemassaolon kautta potentiaalinen rikos, ja tunteesta potentiaalinen rikos. Mieli voi yrittää suojautua armotonta hyökkäystä vastaan ja toteuttaa aggressioreaktion joka painaa syvemmälle suohon. Se voi yrittää myös suojautua hyökkäystä vastaan kieltämällä kaikki tunteet ja ajatukset palauttaen niitä yksi kerrallaan takaisin ruotuun josta et voi varmasti tietää, tai sääntöihin, joita joudut arvailemalla paikantamaan.

Tämä kaikki on nuorisopsykiatriaa. Nyt olen jo aikuinen mutta siitä huolimatta päivästä päivään mietin millä tavalla olen rikkonut ajatuksen tasolla vallan tahoja vastaan. Tämän enempää en voi kertoa.