Sinä aamuna hän oli lähtenyt. Hapuilin oikealla kädelläni sängynpuoliskoa jossa kumppanini oli nukkunut vuosia. Omiakaan vuosia ei ollut kertynyt tuohon hiljaiseen hetkeen mennessä kovinkaan paljoa ja kohottaessani päätäni pehmeältä tyynyltä näin vain pienet jalanjäljet jotka johtivat ensiksi ovelle jossa ne muodostivat kääntyvän muodon jonka jälkeen vaikutti siltä, että nuo jalat olivat kävelleet oven läpi aukaisematta sitä. Huoneeni seinillä tanssivat varjot nousevan auringon pirrellessä lukuisten oksien takaa lyhyitä jälkiä jotka tulivat hetkeksi esiin kadotakseen.

Tiesin että jonain päivänä hän tulisi lähtemään mutta en aavistanut että se olisi tapahtunut näin nopeasti. Peitto ei ollut rypistynyt. Se ei voinut olla unessa olevan hahmon kääntyilyä puolelta toiselle muistuttava peitto vaan varovaisesti taiteltu ja laskosteltu, siisti - siinä missä unessa oleva kääntyy yöllä muistaessaan painajaismaisen tunnelman keskeltä kauniin unen jossa hetkeksi aikaa kaikkea peittävä synkkä verho nousee pois ja leijailee jonnekin tajunnan tuolle puolen palatakseen uudelleen saattamaan unen loppuun kohden heräämistä.

Olin tuolloin kuumeinen ja sain vapaata koulusta. Kävelin keittiöön jossa olivat tavallisten vanhemmilta jätettyjen viestien lisäksi valkea kuppi jonka sivuun olin kirjoittanut heikoilla kirjaimilla osoittamatta tyylitajua oman nimeni. Istuin. Mietin minne hän lähti tuona päivänä ja tulisiko hän koskaan takaisin, kuka hän oli ja mitä hän teki siellä missä nukuin, asuin, söin, olin. Ajatus kasvatti minut hetkeksi vuosia vanhemmaksi ja palauttaa minut aina - ajoittain - takaisin tuohon päivään juodessani aamukahvia.