Muistan sen kuin eilisen; kuolemanharmaa syksyinen päivä jossain vuoden 1991 lamassa. Kävelin typertyneenä ja vailla uskoa siihen mitä oli tapahtunut rusentaen kalpeiden käsieni välissä lääkemääräystä epilepsian hoitoon. Menin nukkumaan heitettyäni ohimennen vanhemmilleni että olen sairastunut. Kieltämistä täynnä olevat katseet eivät osanneet kysyä kun sivuutin kaiken keskustelun ja suuntasin kohden vuodetta jossa makasin miettien mitä tämä tarkoittaa.

Ei viinaa. Ei tupakkaa. Ei huumeita. Ei ajokorttia. Ei-mitään.

Illalla kourallinen lääkkeitä jonka jälkeen turtunut olo aamusta joka muistutti vapisevin käsin paikallesaapunutta tragediaa. Ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut hörpin mustaa litkua johon kaadoin maitoa saadakseni itseni hereille. Illalla muistan kuinka seisoin laajan matematiikan oppimäärää suorittavassa luokassa katsellen ulos jonnekin kaukaisuuteen, pois siitä missä olin. Joku huomautti että olen luotu suuriin ajatuksiin. Tätä seurasi ivallinen nauru joka katkaisi päiväunelmoinnin kuin teloittajan kirves irroittaa pään pölkyllä.

Tuon hetken jälkeen harhailin jossain Tampereen hautausmaalla ennenkuin saavuin uudelleenlämmitetyn pianonsoiton opiskelun pariin. Istuin pianon ääreen ja huomasin jotain muuttuneen. Nuotit olivat yhtä selkeitä kuin ennenkin, mutta käteni eivät. Yritin tavoittaa koskettimilta nuottejen vastinetta epäonnistuen yhä uudelleen ja uudelleen. Epäuskossa ojensin oikean kämmeneni katsettani vasten ja huomasin, kuinka vapina - eikä jännityksestä johtuva - tärisytti käsiä ikäänkuin olisin horkassa pitkällisen juomisen jälkeen.

"Ei se mitään" sanoi opettajani. Totesin jotain epämääräistä uudesta diagnoosista. "Tärinä loppuu joskus. Älä lopeta tähän." En tiennyt mitä sanoa. Käteni olivat alkaneet elämään omaa elämäänsä. Ojensin oikean käteni eteenpäin. En ymmärtänyt. Kukaan ei kertonut minulle näin voivan käydä. Käännyin uudestaan pianon ääreen ja yritin parhaani mukaan soittaa kappaletta josta yksikään nuotti ei osunut kohdalleen. Epäuskon ja hämmennyksen aalto pyyhkäisi ylitseni ja jätti mennessään kylmän hien ajatellessani menetettyä lahjakkuutta joka oli todennettu Tampereen konservatoriossa vuosia sitten.

"Lopetan" - "Ei, älä anna periksi" - "Ei, nyt en pysty". Niin kävelin ulos ovesta harmaaseen loskanvaltaamaan maailmaan jossa asemani oli lopullisesti pyyhitty.

Pari kuukautta myöhemmin minut vietiin hoitoon. Siellä minulta ryöstettiin vuosi elämäni parasta aikaa.