Kylmälle, laatoitetulle lattialle muodostuu hiljalleen pieni lätäkkö. Punainen ja sotkuinen vaikka yritän olla liikkumatta liikaa. Olen riisuutunut alasti niinkuin juuri syntynyt lapsi joka rääkäisee kätilön läpsäyttäessä napakasti takapuolelle - oppiipa ainakin nopeasti uuden maailman haasteet ja tavat.

Olen yllättynyt että käteni on vakaa siitä huolimatta että adrenaliini kiertää veressäni valtavaa vauhtia, pulssi takoo luultavasti jotain reilusti yli sataa mutta viis siitä. Tämä on minun hetkeni. Minun henkilökohtainen hetkeni. Oikeassa kädessäni pidän jo hieman kostunutta partakoneenterää jonka titaaniraudoitetut reunat ovat suunniteltu täysin muunlaisiin ajoihin kuin se, mihin se tänään on joutunut. Siitä huolimatta se tekee työnsä huolellisesti ja virheettömästi. Sopivaa.

Katson juuri äsken viiltämääni haavaa olkapäässäni. Mitä se kertoo minulle? Onko sillä sanoma? Jos sanoma, minkälainen? Tämä ei ainakaan vaadi unentulkintaa... ja varmasti oikea käteni lähestyy vasenta jonka kimppuun se käy armottomasti viiltäen. Luultavasti syvyyttä tulee pari-kolme millimetriä ja hetken aikaa kipu välähtää valkoisena aaltona pitkin poikin kehoani.

Vavahdan tyytyväisyydestäni ja ajattelen hiljaa mielessäni miltä näyttäisi, jos olisin lasisessa laatikossa joukon ympäröimänä. Alastomana, brutaalisti itseään tuhoavana könttinä ihmislihaa. Vaikka kuinka huutaisivat ja yrittäisivät estää olisin laatikon sisältäpäin lukinnut. Ja siinä teille, hyvät katsojat - tätä te haluatte vaikka puhutte suullanne muita asioita... uusi viilto halkoo lihaa.

Jälleen uusi kivun aalto joka saa minut hymyilemään ilkeämielistä hymyäni niille saatanoille jotka pilasivat elämäni juuri silloin kun sen piti alkaa. Sitä saatte, mitä niitätte - minä en kosta teille, en voi, sillä puhtaan suloinen elämänne on jotain semmoista minkä riistitte minulta - mutta haavat jotka eivät parannu koskaan ovat jättäneet muistokirjoituksensa hautakiveeni yhtä vakaasti kuin veren tulviminen auenneiden haavojen takaa.

Viillän lisää lukemattomia kertoja. Jossain vaiheessa unohdan jo sen, mikä sattuu koska sattuu! Kovaa sattuu ja niin sattui ennenkin - elämä on mielenkiintoinen noppapeli jossa ei koskaan voi voittaa.

Vasen käteni on kuin dönerkebab. Ojennan sen selkäpuoli alaspäin eteeni ja katson kuinka punainen vana etenee hitaasti kohti kyynärpäätä jota maistoin kyllä useammankin kerran menneisyydessä ja tippuu lattialle yhä suurempaa lätäkköä muodostaen. Punainen neste tipahtelee kuin tiputuspullon hidas suonensisäinen ravinne. En tiedä, kenelle minun pitäisi omistaa haavoittunut vasen käteni. Sillä ei ole enää mitään merkitystä.