Ajoittain ihmettelen elämässämme ilmenevää tarvetta jättää jotain jälkeensä. Kun katson elämämme pituutta ja kestoa, sen suhdetta kaikkeen olemassaolevaan, menneisyyttä, niitä ihmisiä jotka olivat jo satoja vuosia ennen meitä ja joita – todennäköisesti – tulee olemaan satoja vuosia jälkeemmekin, eikö sinustakin tunnu ajoittain oudolta tiedostaa että 1600-luvulla kuolleen ihmisen hautapaikka on jo unohtunut, hänen jälkeläisensä ovat saaneet jälkeläisiä, hänen jälkensä historiassa on sotien kuolonuhrien sivuilla.

Historian jonka merkitys katoaa vuosisatojen myötä. Historian, jonka viimeiset 100 vuotta määrittävät nykyhetkemme ja jossain määrin myös todennäköisen tulevaisuutemme. Nuo sivut joille kaikki pyrimme kuuluisina henkilöinä jotka tekivät jotain merkittävää ja jäivät muistoksi jälkipolvelle kadotakseen vain toisen kuuluisuuden ohittaessa merkityksellään alkuperäisen kuuluisuuden.

Tai musiikki joka oli eilen trendikästä, tänään kulunutta ja huomenna unohtunutta? Taide, joka kuvasi yhden ihmisen sielunelämää ja syvää kokemusta – unohtuneena yksittäisten ihmisten kokoelmiin tai museoihin ihmeteltäväksi. Emmekä silti näe taulun taustalla olevaa katsoessamme taulua, kuunnellessamme musiikkia tai lukiessamme kirjaa – sillä kaikki he jotka loivat unohtuivat. Jäljelle jäi vain yksinäinen nimi, kenties nimikirjoitus jossain oikeassa alanurkassa, vuosi.

Siinä kaikki. Muistatko vielä sen päivän jolloin pääsit oppilaitokseen johon aina halusitkin päästä? Sen hetken jolloin unelmasta tuli totta. Kuinka paljon tuo unelma merkitsee nyt, vuosien jälkeen – tai paljonko merkitsee unelman toteutuminen? Oliko se hetkellistä vai määrittikö se sinut loppuelämäksesi... vai unohtuiko sekin alkuhuuman jälkeen?

Entä unet joita näimme eilen, jotka unohtuivat päivällä ja joita tuskin seuraavakaan yö toistaa? Tai mikä tahansa?

Elämä on hiekkaranta. Kävelemme sen läpi, jotkut kiirehtivät, saavuttaen lopulta pisteen jossa väsymys tulee vastaan ja aallot puskevat säälimättä hetkeäkään jalanjäljet rannan varrelta. Eikä lopussa viime kädessä siitä, minkä eteen raadoimme töissä, jonka eteen hikoilimme koulunpenkillä jää mitään muuta kuin katoavia jälkiä hiekkarannan aallokon – ajan – pyyhkiessä pois muistomme