Yhtenä niistä päivistä jolloin aurinko ei tunnu nousevan eikä laskevan, hiljaisena päivänä eräässä asunnossa olen juonut kahvin ja vapisevin käsin otan edestäni kaksi kuvaa jotka löysin sattumalta eräänä päivänä muistilokeroistani. Haluaisin vuodattaa kuvan herättämille muistoille kyyneleen mutta kanavat ovat olleet jo vuosia kuivina. Vain muisto on jäänyt.

Siirrän kuvia lähemmäksi toisiaan. Kummassakin kuvassa on jotain minusta. Erotuksena on se, että toisessa kuvassa näen itseni lapsena – viattomana, iloisena. Aurinko paistaa ja keinun harmittomasti tietämättä maailman murheista. Sinertäviin silmiini kätkeytyy loisto riemusta jonka lapsi kokee hänen päästessä vauhtiin. Kaikki maailman ovet ovat avautuneet hänen edessään - valmiina ottamaan hänet vastaan.

Toinen kuva on myöhemmältä ajalta. Seison jossain Tallinnan vanhan kaupungin kujalla päälläni mustat vaatteet. Silmieni katse hämärtyy harmaan taivaan alla. Tuo kuva on minä nyt. Vanhentunut, synkkä. Tietoinen siitä että kaikki portit sulkeutuivat jo vuosia sitten, silmien katse harmaantunut kuin vanhan ihmisen iho. Silmät – täynnä surua ja tuskaa. Olemus isokokoisesta miehestä jonka pää painettiin alas kun hän yritti viimeisillä voimillaan päästä uppoavan laivan harvoihin pelastusveneisiin.

Yritän mitata matkaa näiden kahden kuvan välillä – vuosia? Kuukausia? Vain elämän vangittu hetki jonain päivänä? Pääsen eteenpäin ehkä vuosia, mutta en perille. Sillä vaikka kumpikin kuva sisältää minut, kumpainenkaan hahmoista ei ole enää pitkiin aikoihin elänyt.