Katsoin hämmentyneenä ympärille ja haroin käsilläni jotain merkkiä siitä missä putosin. En ollut kuullut tämmöisestä koskaan sillä olin otaksunut että ihminen törmää pudotessaan jossain vaiheessa johonkin – maahan, mahdollisesti puuhun. Putoamiseni vauhti oli kiihtynyt ilmeisesti äärettömän voimakkaaksi sillä yläpuolellani näin valon kaareutuvan ja syöksyvän perässäni suunnatessani kohden syvyyttä jonka määrää en pystynyt käsittämään; syvyyttä jonka ajatus täytti minut kauhulla muistuttaen vanhojen kirjoitusten kuiluista joihin oltiin työnnetty viattomia naisia noitina ja myöhempinä aikoina lukuisia sotilaita yhtä monissa turhissa sodissa.

Vaikkakin fysiikan tietoni ja taitoni olivat vähintäänkin kyseenalaiset ajattelin; ajattelin että olen saavuttanut jonkun äärettömän suuren nopeuden, menossa takaisinpäin ajassa nopeammin kuin valo. Tuo havainto ei suinkaan lohduttanut sillä tiesin sen olevan puhtaasti teoriaa ja todennäköisesti perässäni tuleva valo vain aivojen tuottama harhakuvajainen piinallisessa pimeydessä jonka kädet hyväilivät irstaasti haurasta ruumistani.

Ajattelin; tämäkö on iankaikkisuus? Se, mikä alkoi vain väsymyksenä ja turhautumisena lukuisiin pettymyksiinkö oli loppumassa syöksyyn jonnekin tuntemattomaan minne ihmissilmä ei ollut ennen nähnyt ja josta vanhat tietäjät kuiskailivat salaisissa konventeissaan? En tiedä.