25 vuotta on pitkä aika. Se on lyhyen ihmiselämän pituinen ajanjakso johonka voi teoriatasolla sisältyä kaikki mahdolliset elämän tapahtumat – pois lukien kuolemisen vanhaan ikään.

Elämämme koostuu erilaisista haaveista joita toteutamme aikuisena tai kasvaessamme aikuisiksi. Mutta entä jos olemme liian myöhässä? Voi olla, että kaikki mahdolliset unelmat joista haaveilimme teini-iän aikana, mahdollisesti nuoren aikuisuuden aikana, ovat päästessämme sopivaan tilanteeseen lähinnä reliikkejä.

Emme ala toteuttamaan niitä koska meillä ei ole aikaa tai mietimme sitä mitä muut miettivät meistä. Katkeruutta täynnä ikäännymme ja kadehdimme nuoria joilla tilanne on täysin sama. Puhumme nykynuorison rappiosta vain saadaksemme hetkeksi unohtumaan oman puutteemme. Ehkä tästä kaikesta on todisteena dementiapotilaiden puheet jotka koskevat vailla poikkeuksia niitä aikoja jotka olivat hyvin pitkä aika sitten. Niiden kertaaminen uudelleen ja uudelleen – kuin mantran hokeminen – voi olla rakenteellisen vian lisäksi yritys säilyttää häviävä mielenterveys.

Minä olen myöhässä. Toivon vain että ikääntymiseni tapahtuu ilman suurempia vanhuuden tauteja jotta voin kohdata vääjäämättömän jonkinlaisella arvokkuudella. Hän joka sanoi että aika parantaa oli todennäköisesti seuraavana päivänä kuollut.